Miten elämä sujuu epävakaan persoonallisuuden kanssa. Siinäpä mietittävää miten sen saisi kirjoitettua ulos. Tämän tekstin takana siis on epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin saaneen kumppanin.
Voisi ensimmäiseksi ehkä todeta että tasaisen tylsää ei elämä pääse olemaan. Välillä mennään tunteiden vuoristorataa vauhdilla. Mukaan mahtuu toki myös tasaisempiakin aikoja.
Mutta millaista elämä oli ennen tätä diagnoosia tai sen epäilyä. No eipä se eronnut oikeastaan mitenkään. Samalla tavalla elämä oli tunnepuolella vuoristorataa. Sitä vain ei osannut silloin kunnolla ymmärtää että mistä kaikki johtuu. Äkilliset kiukunpurkaukset yleensä hämmensivät ja niihin vastasi "samalla mitalla". Ja kun syytä kaikkiin suuttumisiin ei edes tiennyt niin helposti toisen huutamiseen ja raivoamiseen vastaa samalla tavalla.
Mutta taas hyvinä aikoina se oli samalla tavalla mukavaa ja ihanaa kun saa toisen huomion ja hellyydenosoitukset. Siitä puolesta tilanne ei eroa diagnoosin myötä oikeastaan mitään.
Mutta miten diagnoosi tai oikeastaan sen epäily sitten muutti tilannetta. Näin puolison kannalta tilanne muuttui aika paljonkin, kun tuli selitys miksi mielialat vaihtelevat niin äkkiä ja rajusti. Nyt on osannut suhtautua mielialan muuttumisiin itse rauhallisemmin. Ja kun mieliala sukeltaa alas sinne kiukun/raivon puolelle, niin ei enää ota sitä itseensä vaan osaa ottaa asian "rennommin". Nämä mielialan vaihtelut kun saattavat johtua mistä tahansa. Ja jos mieliala on vaihtunut äkkiä tuonne kiukun puolelle, niin palaa se sieltä myös äkkiä takaisin. Yleensä riittää parin minuutin rauhoittumishetki omissa oloissa, jonka jälkeen asioista saadaan taas sovittua ja keskusteltua.
Hyvistä puolista taas asiat eivät ole muuttuneet miksikään. On aivan samanlaista vieläkin käpertyä sohvalle yhdessä katsomaan vaikka leffaa.
Haastavinta tämän diagnoosiepäilyn jälkeen on ehdottomasti ollut saada kumppani uskomaan että diagnoosi ei muuta häntä mitenkään. Onhan hän ollut koko ajan samanlainen. Nyt vain on saatu selitys miksi hänen tunteensa menevät välillä vuoristorataa laidasta laitaan.
Sekä ehkä jopa vielä haastavampaa on ollut saada hänet vakuuttumaan siitä että tämä diagnoosi ei ole maailmanloppu vaikka sen kertoisi läheisilleen. Diagnoosista kertominen aloitettiin ehkäpä helpoimmasta ja ymmärtävimmästä henkilöstä, jolle asian kertominen oli silti erittäin hankalaa ja pelottavaa. Mutta tämän puhelun jälkeen päälimmäisenä taisi olla vain ihmetys: miten muut, tiedon saaneet ihmiset, voivat olla niin normaaleja kuullessaan diagnoosista.t
Kommentit
Lähetä kommentti